Muistan teininä, että olen seisonut jääkaapilla ja huutanut vanhemmilleni sen sisällöstä. Miksi ihmeessä meille on ostettu epäterveellisiä valmisruokia? Eikö he yhtään välitä, mitä lapset syövät ja miten he voivat? Mitä he ovat ajatelleet kaupassa käydessään!? Muistan laskeneeni ruoasta päivän kaloreita, joskus alle sen mitä kulutin ja jossain vaiheessa juuri sen mitä kulutin. Muistan myös laskeneeni hiilareiden, proteiinin ja rasvojen suhdetta. Katsoneeni sykemittarista päivän kulutettua kalorimäärää. Liikuin parhaimmillaan koulun, työn ja vapaa-ajalla noin 36 tuntia viikossa. Vaikka urheilin koulussa ja töissä päivän, saatoin silti lähteä lenkille illalla. Muistan pitäneeni karkkilakkoja ja herkkulakkoja jo ihan ala-asteikäisestä asti. Muistan, kuinka jumppien välissä söin pari porkkanaa ja yhden omenan ja pelkkä käsien nosto sivulle jumppaohjaajana tuntui ylivoimaisen raskaalta. Muistan myös ajan kun annoin periksi. Söin kaikki herkut mitä kotoa löytyi. Pystyin helposti syömään suklaalevyn tai viisi jäätelöä putkeen. Pussillisen leipää. Hampparit, donitsit ja irtokarkit putkeen. Koska liikunta jäi vähemmälle samaan aikaan, pakotin itseni hikoilemaan ähkyn jälkeen tai sitä ennen.
Uskon, että syömisen haasteet ja kehon kompleksit ovat todella yleisiä ja oman kokemuksen mukaan ne liittyvät usein tunteiden käsittelyyn. Liikasyömisellä ja syömisen kontrolloimisella yritetään survoa tunteita pois, ja olen itse kokenut molemmat tiet. Kontrolloimalla syömistä keskitytään niin tiukasti ruokavalioon, eikä tilaa jää muulle, sillä ajatus pyörii ravinteissa, kaloreissa ja siitä mitä söisi. On hallinnantunne jossain elämän osa-alueella, vaikka kaikki ympärillä tai sisällä olisi kaaosta. En ihmettele, miksi moni nuorena syömishäiriön kokenut on hakeutunut fitneksen pariin, sillä siinä ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin ruokavaliota ja treeniä, noudattaa annettuja selkeitä ohjeita. Ja samalla puskea tunteet syvälle sisimpään. On loogista, että keho ei kestä loputtomiin. Flunssakierteet, treenauksesta syntyvät vammat ja kehittymisen hidastuminen on todennäköistä, sillä kehon sisälle kertyneet tunteet ja stressi haluaa tulla ulos, jolloin keho pysäyttää ihmisen. Keho on superviisas työkalu mielen avuksi ja se ei turhaan kerro meille viestejä.
Liikasyömisellä taas syödään tunteeseen. Negatiivisia tunteita ei välttämättä edes osaa yhdistää syömiseen, mutta on kerennyt jo vetää herkut tai ruokaähkyn ennen kuin tajuaa miksi. Ja siitä seuraa häpeää ja syyllisyyttä; miksi tein taas itselleni näin? Mitä painaa alas kun syö ruokaa ähkyyn asti? Mitä ei halua tuntea kun syö herkkuja? Korvaako ruoasta saatu nautinto muut tunteet? Ihminen pystyy myös ehdollistamaan itsensä siten, että esimerkiksi surua tai huolta tuntiessa lohdutuksena toimii aina ruoka. Näiden tunteiden iskiessä saattaa iskeä automaattisesti halu ajaa lähimpään pizzapaikkaan ennen kuin en tietoisesti tunnistanut tunteen. Kun oppii nimeämään tunteita, oppii myös kysymään itseltään halun iskiessä: mikä tunne mulla on just nyt? Mitä voisin tehdä tälle tunteelle? Mitä kaipaisin juuri nyt, jotta siedän tämän tunteen ja pystyn kohtaamaan sen, jonka jälkeen voin päästää irti? Näin pystyy pääsemään jäljille siihen, mihin tunteeseen syö tai mitä tunnetta yrittää väistellä syömisellä.
Koska olen itse kohdannut syömiseen liittyviä haasteita nuoruudessa, on minun helpompi jälkikäteen ymmärtää sitä tyttöä joka koitti todistella, että tietynlaisena, ehkä viisi tai kymmenen kiloa hoikempana olisi kauniimpi ja haluttavampi. Mun keho määritti mun riittävyyden ihmisenä. Toki ulkoapäin meille opetetaan muotti, mihin on istuttava ja samaan aikaan korostetaan mediakriittisyyttä ja oman kehon rakastamista tuodaan jatkuvasti esille somessa. Naiset ja miehet on melkoisessa ristiaallokossa, mikä riittää ja kenelle? En ole tavannut vielä ihmistä, jolla ei ole mitää kompleksia kehostaan ja pystyisi aidosti rakastamaan itsessään joka kohtaa. Jos olet saanut kehostasi yhdenkin negatiivisen kommentin, muistat sen varmasti vaikka hautaan asti, ellet tietoisesti käsittele asiaa. Tämä asia ei todellakaan kosketa naisia, vaan miehet käyvät samaa kehoonsa liittyvää riittämättömyyttä läpi.
Koen, että olen tehnyt ison työn itse sisimmässäni, jotta olen oppinut rakastamaan edes jonkin verran itseäni tälläisenä kuin olen, kiittämään kehoani ja näkemään peilistä enemmän kauniita kuin korjattavia kohtia. Täytyy sanoa, että yksi merkittävä käännös kehoni rakastamisessa on ollut Kirsi Salon kurssi, jonka kävin yhdessä ystäväni kanssa muutama vuosi sitten. Kurssista lisää https://kirsisalo.fi/kurssit/2019tammikuu Tuona viikonloppuna mun sisällä heräsi joku jumalatar, että jestamandeera mikä nainen mä olen! Itsensä arvostus, hyväksyminen ja iloitseminen löytyi jostain syvältä sielun sopukoista ja sieltä putkahti sitten kehoon itselleni ihasteltavaksi. Voisiko olla niin, että myös tälläiset asiat heijastuu ihmisestä ulospäin? No todellakin. Kehon rakastamiseen yhdistyy omien ainutlaatuisten piirteiden etsiminen ja vaaliminen myös sisäisesti.
Olen pohtinut, miksi mua kovasti ärsyttää silikonit ja täyteaineet, ylipäätään kehon luonnollisuuden muokkaaminen tämänhetken kauneusihanteiden mukaiseksi? (15 vuotta sitten ihannoitiin vielä Kate Mossin kaltaisia langanlaihoja malleja). Uskon, että asia tökkii mua riittämättömyyden haavaan, jota olen viime vuodet parannellut. Että sitten jos mulla on isommat tissit tai pidemmät hiukset, niin olisin kaunis ja riittävä? Pyh ja pah, riitän näin ja olen hyvä juuri näin! Olen käynyt päässäni dialogin, mitä kaikkea voisi tehdä jotta näyttäisi kiiltokuvalta ja sen jälkeen valinnut tämän toisen tien työstää itseäni siihen pisteeseen, että rakastan itseäni tälläisenä kun olen. Hyväksyn itselleni luonnonkauneuden korostamisen, mutta en kirurgista tai kemiallista muokkaamista. Jokainen tekee menee omaa polkuaan ja minun tehtäväni ei ole tuomita ketään. Määrittelen hyvinvointini niin, että kun mun on hyvä olla itseni kanssa omissa nahoissani, se on jo paljon se.
Miten opettelin naisena rakastamaan kehoani? Aloitin siitä, että silitin kehoani ja sanoin ääneen mikä kaikki siinä on ihanaa, kävin läpi koko kehon varpaista hiuksiin peilin edessä. Ihanat varpaat, ihanat sääret, ihanat reidet jne. Jokaikisen kohdan. Opettelin hieromaan rintoja ensin sisältä ulos ja sen jälkeen toiseen suuntaan (tämä lisää lymfakiertoa, laittaa nesteet liikkeelle, vaikuttaa seksuaaliseen halukkuuteen ja todellakin saa sut ajattelemaan, et juuri sun rinnat on ihanat). Kiitin, kehoani kun se jaksoi. Hemmottelen sitä edelleen pitkillä kuumilla suihkulla tai saunalla. Hieronnalla tai tanssilla. Olen kysynyt itseltäni mistä kohdista pidän ja mitkä kohdat mättää. Aikuisen kehonkuva on muodostunut pitkälti lapsuudesta, joten se miten sun vanhemmat ovat puhuneet ja kohdelleet omaa kehoaan, antaa vastauksia myös siihen miten sinä olet oppinut kehollesi puhumaan ja sitä kohtelemaan. Onko sulle kerrottu kuinka kaunis sinä olet? Onko sun ihania käsiä, mahamansikkaa tai reisia ihasteltu lapsena? Entä hiuksia, varpaita, silmäripsiä? Lasta ei tarvitse kehua joka hetki ja pettymyksiä tulee jo aivan elämässä aivan itsestään, siksi on valtava lahja auttaa lasta rakentamaan positiivinen kehonkuva ja tunne siitä että riittää ja on hyvä sellaisenaan. Ja ennen kuin voit kehua toista aidosti (vaikkapa lastasi), sun pitää pystyä kehumaan aidosti itseä itsellesi. Lapsi apinoi kaiken. Ja sinäkin olet ollut joskus lapsi.
En halua enää kurittaa kehoani, vaan tarjota sille parasta mitä se ansaitsee. Mikä ruoka on olisi keholleni rakkaudenteko? Mistä mun keho voisi paremmin? Millainen liikunta sopisi juuri tällä hetkellä mun keholle? Liikkumisen on tarkoitus tuoda iloa ja nautintoa kehon välityksellä ja sun keho on annettu sulle tähän tarkoitukseen, jotta voit iloita siitä! Kysyn näitä kysymyksiä itseltäni viikottain. Ajattelen kehoni lahjana, joka on annettu toteuttamaan sitä sielunpolkua, jota haluan kulkea. Tekemään niitä juttuja, joita haluan kokeilla. Haluan antaa keholleni parasta ja kohdella sitä hyvin. Koskettaa ja kiittää sitä. En voi sanoa, että olen saavuttanut täydellisen tasapainon, sillä edelleen käyn itseni kanssa keskustelua mieliteoista ja opettelen edelleen tunnetyöskentelyä. Olen matkalla, kuten jokainen meistä. Haluan toivottaa lempeyttä ja armollisuutta sun kehon ja mielen tutkimusmatkalle <3