Uskon, että suurin syy miksi ihminen ei uskalla kuulla ja toteuttaa sydämen ääntä, on pelko. Näin oli myös itseni kohdalla. Kun ensimmäisen kerran kuulin kehotuksen kääntää katseen ulkomaailman sijaan sisälleni, mua pelotti. Näin mustan aukon, johon on sukellettava. Meni varmaan vuosi, unohdin asian, suoritin, kävin töissä, elelin arkeani. Muistan tuon hetken kirkkaasti kun päätin olla kääntämättä katsetta sisälleni, koska en voinut tietää mitä löytäisin. En ymmärtänyt, että voin tehdä itseeni tutustumismatkan lempeästi, ihmetellen, utelian silmin. Pelkäsin, että rytisee kunnolla ja elämääni tulee suuria muutoksia, jos päätän katsoa sisälle. Tavallaan olinkin oikeassa, kun toimii täysin ulkoisen maailman odotusten ja opittujen rajoittavien uskomusten varassa, oli oma elämäntyyli kaukana siitä mikä juuri minut ihmisenä saa säteilemään. Muutosta tuli ainakin omalla kohdallani omasta tahdosta, sekä olosuhteiden muuttuessa. En uskonut, että muutos voi tuoda myös sellaisia positiivisia tunteita ja asioita elämään, joita en tajunnut olevan olemassakaan.
Parisuhteessa olin sellaista kuuluisaa roikkuja-tyyppiä. Läpi harmaan kiven-tyyppiä. Onhan tässä se hyvä puoli-tyyppiä. Tuntuu pahalta myöntää se, että puskin suhdetta eteenpäin tahdonvoimalla ja etsin järjellä syitä jatkaa suhdetta. Sain pienistäkin onnenhetkistä niin suuren voiman, että pääsin kuukauden tai vuoden aina eteenpäin pelkässä toivolla. Kun jotain asiaa puskee, käyttää tajuttoman määrän energiaa tuohon asiaan. Olen puskenut asioita, sillä olen epätoivoisesti halunnut ihmisen tai asian muuttuvan ja siten tekevän minut onnelliseksi. Väsyn, turhaannun ja käytän lopun energian ja ajan palautumiseen. Tämä koskee työtä, parisuhdetta, harrastuksia, ystävyyssuhteita…Jos kaikki energia menee puskemiseen, miten voisin olettaa, että olen omassa voimassani kuulemassa ja toteuttamassa sydämeni ääntä? Olen löytänyt itsestäni sellaisia uskomuksia kuin ”Toisen onni on minun vastuullani” ja ”Toisen henkinen kasvu on minun vastuullani”. Saan ajoittain muistuttaa itseäni siitä, että jokainen kasvaa omassa tahdissaan ja jokainen on juuri siellä missä (henkinen) kasvu on taattu. Niissä olosuhteissa ja niiden ihmisten kanssa, jotka saavat juuri hänet kasvamaan.
Olen erityisesti huomannut tekeväni sydäntäni vastaan useissa ihmissuhteissa. Kun olen kuullut sydämeni sanovan ”lähde”, olen jäänyt. Kun minua on kohdeltu huonosti, olen vain antanut samalla mitalla takaisin. Kostanut. Puhunut rumasti. Syyllistänyt. Erityisesti syyllistänyt. Olin mielestäni vahva, kun kestin kaiken ja pysyin siinä. Mutta mulle vahvuutta olisi ollut myöntää, että sydän kehottaa lähtemään. Kuulla sydäntäni, olla rehellinen itselleni ja olla tarpeeksi vahva tekemään asiat sydämen ohjeiden mukaisesti. Antautumaan omille toiveilleni ja haaveilleni. Kesti pitkään tajuta, että antautuminen itselle ja ihmissuhteesta lähteminen ei ole luovuttamista, vaan pitämistä kiinni ennen kaikkea omasta itsestään enemmän kuin toisesta ihmisestä.
Kun en kuunnellut sydäntäni alunperin vaan toimin katkeruudesta toista kohtaan (eli oikeastaan itseäni kohtaan), sain turhautuneisuuden rinnalle myös syyllisyyttä ja häpeää teoistani. Ja koska näitä tunteita en suostunut kohtaamaan, huitaisin ne sivuun vihalla ja ylpeydellä. ”Minussahan ei todellakaan ole mitään vikaa, sillä sinä olet tehnyt vielä pahemmin silloin kerrankin…”. Kyse ei lopulta ole siitä, kumpi vie parempi ihminen-mitalin. Toisessa ihmisessä ei ole mitään vikaa, hän tekee valinnat omista lähtökohdistaan käsin, elää elämäänsä itsensä näköisesti mikä ikinä se sillä hetkellä onkaan. Mutta minulla itselläni on mahdollisuus valita, olenko juuri hänen rinnallaan vai en. Millainen olisi minun unelmaelämäni, parisuhteeni tai arkipäiväni? Kohtaanko juuri niitä tässä ja nyt, vai elänkö ”sitten kun” elämää, jolloin ehkä näen ja uskon toisen potentiaaliin ja teen valintani mahdollisen tulevaisuuden mukaan. Yksi tärkeimpiä oppeja itselleni on ollut tämä: tee tämän hetken valintasi tämän hetken tilanteeseen perustuen. Älä odota tai oleta toisen muuttuvan.
Olen myös tehnyt egon vallassa paljon asioita, jotka lopulta ovat satuttaneet muiden ihmisten lisäksi eniten itseäni. Olen saanut sydämeni sivuuttamisesta mukaani vihaa, kaunaa, surua ja ylpeyttä. Ja koska en ole käsitellyt kaikkia haavojani ja itselleni vääryksien tekemistä, nämä tunteet sitten nousevat yksi kerrallaan pintaan käsiteltäväksi silloin tällöin nykyhetkessä rakkaimpieni kanssa. Turvallisissa vesissä, joissa tiedän että voin kohdata ja näyttää tunteeni ilman, että minut hylätään. Esimerkiksi vihan tullen alan miettimään, milloin muulloin olen tuntenut näin? Mitä tapahtui? Mitä olisin halunnut tapahtuvan? Tai pettyneenä mietin milloin olen tuntenut itseni näin pettyneeksi? Mitä silloin tapahtui? Etsin haavani ja siten pääsen parantamaan ne. Päästämään irti. Näen vahvat tunnereaktiot itsessäni mahdollisuuksina päästää kaikesta negatiivisista tunteista sekä opituista rajoittavista uskomuksista irti. Ja on mielettömän palkitsevaa auttaa myös muita siinä, tulen myös kirjoittamaan tästä menetelmästä vielä tarkemmin myöhemmin…Se on jotain mitä jokainen voi oppia ja hyödyntää itselleen.
Haluan vielä kertoa konkreettisen esimerkin egon ja sydämen taistelusta. Olimme riidelleet ystäväni kanssa ja lähdimme kävelemään samaan majapaikkaan hän 100 metriä edellä minua. Matkaa oli noin 4 kilometriä, molemmat jääräpäissään päättivät kävellä kotiin keskellä yötä. Saavutin ystävääni ja punnitsin vaihtoehtoja. Voisin aidosti pyytää anteeksi typerää riitaa ja lapsellista käytöstäni, kävellä samaa matkaa loppumatkan (sydän) tai voisin kävellä nopeampaa ohi ja tokaista ”Etkö sä ton nopeampaa kävele!?” (ego ja sen hillitön ylpeys). Yllätykseksi en ollut valmis sopimaan ja kävelin juuri noilla sanoilla ohi… Sovittiin riita seuraavana päivänä, jolloin kerroin kuinka kyllä jo tunnistan nämä kaksi asiaa selkeästi, mutta vaatii suurempaa voimaa tai enemmänkin antautumista sydämelle laskea ego ja tehdä sydämen mukaan jopa riidan hetkellä. Se vaatii älyttömän paljon kerätä itsensä lapsen tasolta, tunnistaa tunne, tunnistaa oma tarve ja osata vielä kertoa se rakentavasti toiselle osapuolelle syyllistämättä sanallakaan toista tapahtuneesta. Noh, onneksi mulla on mielettömän viisaita ystäviä opettelemassa tätä juttua mun rinnalla ja jotka nauravat mun kanssa noita 5-vuotiaan lapsen lausahduksia. Riidat, ne vasta onkin mahdollisuuksia sukeltaa itseensä! Aina kun mietit riidelleesi lapsen tasolla, tiedät olevasi ytimessä.
Riidoissa toisten kanssa on tärkeää pyytää ja antaa anteeksi toiselle, jotta pystyt päästämään irti negatiivisista tunteista. Aivan kuten toisen ihmisen kanssa, on tärkeää myös antaa anteeksi itselleen jos on tehnyt itseään kohtaan väärin. Ei ole kuullut tai kuunnellut sydäntään. On antanut vihan, surun tai apatian velloa vuosia tai vuosikausia syvällä. On tuntenut syyllisyyttä tapahtumista. Olet tehnyt parhaasi niillä (tunne)taidoilla ja voimavaroilla, mitä sinulla silloin oli käytössäsi. Ja kun todella annat anteeksi, tunnet myötätunnon itseäsi kohtaan ja kyyneliltä ei vältytä. Ja virheiden tullen annat jälleen itsellesi anteeksi. Kun olet itsellesi armollinen ja lempeä, ei virheiden teko pelota. Tämä elämänmittainen opintomatka on tehty myös nautinnoksi…Ihanaa alkavaa viikkoa just sulle <3