Yksi asia joka on käynyt tässä elämän varrella selväksi on, että jokainen meistä kohtaa elämässään haasteita ja kriisejä. Selviytymiskeinoja on monia erilaisia. En vain koskaan ole törmännyt siihen miten niistä kriiseistä selvitään. Jos ne on yhtä yleisiä kun sairastuminen tai vaikka elämän onnelliset hetket. No koska elämääni tuli kriisi, joka ilmeni parisuhteessa, jouduin kohtaamaan ensimmäistä kertaa tietoisesti kriisin. Ja nyt ajattelin kertoa, miten siitä ollaan selvitty. Toivon, että joku muu voisi selvitä vähemmällä pään lyömisellä seinään.
Uskon, että parisuhteen kriisit ovat meidän henkilökohtaisia haavoja, jotka aktivoituvat toisen ihmisen kanssa tai ilman. Ne ovat henkilökohtaisia kriisejä tai parisuhdekriisejä. Meidän kriisi alkoi kahden vuoden yhteiselon jälkeen, jolloin huumavaihe oli ohi ja olimme toisillemme sitä mitä oikeasti olimme. Kriisimme kesti aktiivisena noin puoli vuotta, jonka ajan pohdimme tulevaisuutta ja onko mitään yhteistä? Olin juuri laittanut yrityksen pois ja tullut takaisin pysyvästi kotiin. Toinen käänsi selän ja tunsin oloni petetyksi. Ihmettelimme puoli vuotta, vieläkään asioista ei puhuttu suoraan ja rehellisesti vaan lopulta tapahtui se käänne, jossa ei ollut enää mitään menetettävää. Silloin voi sanoa kaiken suoraan koska ei pelkää mitään. Ja niin me tehtiin, puhuttiin kaikki. Sen jälkeen mentiin parisuhdeterapiaan puhumaan lisää ja sekin on ollut käänteentekevä juttu, sillä niin moni juttu jää tavaksi kunnes joku ulkopuolinen hoksaa, että tuossa kierrätte kehää.
Oikeastaan uskon, että moni parisuhteen kriisi alkaa puhumattomuudesta. Siitä, ettei haluta tai uskalleta sanoa mieltä painavia asioita. Ne paisuu ja lopulta räjähtää ainakin oman pään sisällä. Meillekin kävi juuri niin. Olin puulla päähän lyöty, että toinen ei ollutkaan voinut sanoa rehellisesti jos jokin painoi mieltä. Sehän voi olla mitä tahansa toisen tavoista tai omasta pahasta olosta kumpuavaa tuskaa jonka tukahduttaa sisälleen. Ensin panikoin, sillä ulospääsyä tai pakotietä ei ollut. Oli vaihtoehto erota. Nyt kun jälkikäteen ajattelen, niin erittäin hyvä neuvo on hengitellä, ja suhtautua asiaan rauhallisesti ja myötätunnolla. Katsoa itseä rakastavasti ja ymmärtävästi kaikki myllertävät tunteet sallien. Ja antaa itkun tulla kun se tulee. Hyväksyä ero jos se on ainut vaihtoehto.
Huomasin kriisin iskiessä, että paniikkini koski enemmän unelmieni romahtamista. Eikö me rakenneta hirsitaloa yhdessä? Olla perhe? Kaikki unelmani tuntui olevan kiinni kumppanissani ja jos nyt erottaisiin, minulle ei jäisi mitään unelmia. Sekin säikäytti. Olinko todella laittanut onneni hänen varaan?
Parisuhdeterapiassa saimme kiinni siitä mitkä olivat kummankin mielestä ne parisuhteen haastekohdat. Tapa riidellä oli niistä yksi. Riidoissa alitettiin aina rima, sanottiin asioita jotka kadutti jälkeenpäin ja loukattiin toista. Se taas vei pois halun tulla lähelle ja päästää toinen lähelle. Tein paperin, jossa lukee ”tässä ovat minun rajani, näin minua tulee kohdella” ja listasin siihen asiat, jotka kävin läpi itkien toiselle. Hänellä oli oikeus samaan. Lisäksi selvitettiin mikä johti siihen riitelytapaan ja se oli tietysti toisen hyökkäys takaisin. Kaikista suurin oivallus ja helpotus on tullut sen jälkeen, kun toinen on saanut ilmaissa turhautumisensa ja toisen on pitänyt kuunnella eikä väittää vastaan tai puolustella. Olla hiljaa ja tulla lähelle jos kykenee vaikka silittämään. Silloin ei tule riitaa vaan toinen tulee kuulluksi. Ei ole tarvetta väitellä. Mitä useammin saa kokemuksen, että tulee itse kuulluksi, niin sitä helpompi on antaa myös toiselle mahdollisuus tulla kuulluksi. Tämä on ollut erittäin iso haaste itselleni, sillä syyllistyn helposti ja alan puolustelemaan ”sinäkin silloin kerran teit ihan samalla lailla”. Mitä itsehillintää olen saanut opetella!
Toisaalta ymmärrän itseäni, etten olekaan voinut osata lohduttaa toista, sillä ei kukaan minuakaan ole raivo- tai itkupäissäni lohduttanut. Olen saanut huutoa tai käskyn mennä pois. Miten olisin osannut olla aikuinen näissä parisuhteen tilanteissa, kun sisälläni aktivoitui tuo syyllistynyt ja vihainen lapsi riidan tullen. Vasta kun sain parisuhteessani kokea sen, että minua kuullaan tunteesta riippumatta, olen voinut opetella myös kuuntelemaan toista.
Parisuhdeterapia, puhuminen ja uusien tapojen harjoittelu (nämä tavat tulee edellisistä suhteista ja vanhempien tavoista) on rauhoittanut meidän parisuhdetta. Kriisille on tarvittu aikaa, omia juttuja, yhteistä huumoria. On tarvittu ulkopuolinen ihana terapeutti, on tarvittu ymmärtäviä ystäviä, joille on voinut puhua. On tarvittu hitosti rohkeutta kohdata yksinjäämisen pelko ja toisaalta taas yhdessäolon pelko, entä jos mikään ei muutu? On tarvittu rohkeutta jäädä rakkauden äärelle myös äärimmäisen vaikeana hetkenä, silloin kun sille on tehnyt mieli kääntää selkänsä.
Rakkaus ja parisuhde on mieletön mahdollisuus kohdata omat pelot ja haavat, menneisyyden möröt jos se on turvallinen ja siinä kunnioitetaan toista. Se on suuri seikkailu, jolle kannattaa antautua peloista huolimatta.