En ole lukenut keneltäkään tätä mitä nyt kirjoitan. Somessa törmää pelkästää odotuskuviin, joissa onnellisena paljastetaan ultrakuvat ja kuukausi kun lapsi syntyy, jotta voidaan liittyä Facebook-ryhmään toisten äitien kanssa. Laitetaan kuinka, lapsi on odotettu ja toivottu ja haaveiden täyttymys.
Entä jos se ei ole mitään näistä? Mitä silloin kirjoitetaan? Olen elämäni aikana pohtinut haluanko lasta ollenkaan. Viime vuosina kuitenkin ajatus on kääntynyt siihen, että ehkä jonain päivänä haluaisin kokea raskauden ja synnytyksen, sekä kasvattaa omaa lasta. Jonain päivänä kun ehkä olisin valmis. Minulle lapsen saanti on kaukaisen haaveen lisäksi myös suurin pelko. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi lapsen saamista, niin ettei ole varma haluaako toteuttaa sitä haavetta ollenkaan. Suurimmalle osalle se tuntuu olevan itsestäänselvä haave. Minulle se on sama kuin jollekin ero, työpaikan vaihto, benji-hyppy tai joku muu mitä voisi pelätä yli kaiken. Haaveilla ylittävänsä itsensä, mutta ei todellisuudessa tiedä onko itsestä siihen.
Pelkään monia asioita, jotka ovat uskomuksia menneistä, lapsuuden perheestäni ja omista ja edellisten sukupolvien uskomuksia. Tyhjästähän nämä tai mitkään muutkaan uskomukset ei meille synny.
-Lapsen tuloon loppuu oma elämä.
-Lapsi vie vapauden.
-Lapsi vie huonontaa parisuhteen ja lopulta tulee ero.
-Jään lapsen kanssa yksin.
-Lapsi estää minua elämästä oman näköistä elämää.
-Lapsi alkaa kaduttamaan.
-Ahdistun ja en pärjää.
Vain muutaman mainitakseni näistä peloista. Joku varmasti on elänyt nämäkin pelot todeksi. Mutta haluan listata kaikki pelot, omat ja kumppanini, ettei sitten eletä pelkoja todeksi. Se mitä ajattelet, on se mitä vedät puoleesi ja mihin keskität energiasi. Onko todella niin, etten enää koskaan harrasta mitään omaa tai saa omaa aikaa? Peli on menetetty 20 vuodeksi? Tai että viimeistää lapsen tuloon kariutuu parisuhde? Entä jos lapsi liimaa teitä entistä enemmän yhteen? Tätä pelkojen rauhoittamista olen nyt käynyt itseni kanssa läpi.
Kun sain tietää, että olen raskaana, tunteeni oli neutraali. Okei, tämä ei vielä tarkoita että meille syntyy vauva, olinhan saanut kerran aikaisemmin keskenmenon. Raskaus ja lapsi siis eivät ole minulle itsestäänselvyys. Sitten tuli pelot: miksi nyt? Juurihan tässä ollaan vasta parisuhteen tilaa selvittämässä ja ehkä kriisistä selviämässä? Ei nyt ole oikea aika, ei me olla valmiita! Ahdistus. Raskaus kiinnostaa kyllä älyttömösti ja olen ajatellut sen olevan sitten joskus ainutlaatuinen ajanjakso elämässä, johon haluan panostaa. En ole vielä valmis, nytkö se jo tuli? Oksettaa, on huono olo, miten tässä voi panostaa kiitollisuuteen kun koko ajan on paska fiilis fyysisesti ja henkisesti?
Sitten toisaalta ollaan fiilistelty kuinka paljon iloa, naurua ja onnea lapsi voikaan tuoda elämään. Vastapainoksi kaikelle pelolle ollaan viljelty tätä ajatusta. Mutta kyllä ne pelot silti kannattaa käsitellä pois päiväjärjestyksestä jotta jää muillekin tunteille tilaa. Kaikille se raskaus ei ole maailman onnellisin asia, vaan siihen voi liittyä paljon pelkoa, ahdistusta jne. Ne ovat ihan normaaleja tunteita missä tahansa elämänvaiheessa. Tiedän tunteiden vaikutuksesta kehooni ja erityisesti tietysti syntymättömään lapseen, joten tottakai haluan päästää irti stressaavista tuntemuksista ja lepäillä kiitollisuudessa. Annan itselleni kuitenkin armoa, minullakin saa olla paska päivä tai vaikka kokonainen viikko.