Ihan näin alkuun on pakko sanoa, että tämä teksti ei ole syytös omia vanhempiani kohtaan. He ovat tehneet parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, mitä heillä on ollut sillä hetkellä käytössä kun minä olin lapsi, kuten jokainen vanhempi tekee. He ovat saaneet perinnöksi isovanhempieni ja sitä edeltävien sukupolvien taakat ja opit. Kirjoitan tämän tekstin sen vuoksi, että olen yrittänyt parhaani pysäyttääkseni ja katkaistakseni nämä perinteet ja toivottavasti voin omalla esimerkillä rohkaista jotakuta toista harjoittelemaan olemaan lempeämpi itselleen ja ympärillään oleville tyypeille.
Kun olin lapsi, sain selkäsaunoja. Minua siis lyötiin joko kädellä, vyöllä tai risulla, yleensä paljaalle takapuolelle, mutta myös reisiin. Lisäksi minua revittiin ja tukistettiin usein hiuksista ja tönäistiin lujastikin omaan huoneeseen. Näitä tuli kiukuttelusta, itkusta, joskus jopa liiallisesta nauramisesta (kerran saatiin hepulit pikkuveljen kanssa autossa ja kotona tulikin selkäsauna). Onko ihme, että ei ole osannut tuntea, iloita isosti tai surra isosti. On joutunut hillitsemään tuntemista, ettei kärsi. Muistan itkeneeni paljon huoneessani yksin lapsena ja nuorena. Näistä olen kantanut aikuisuuteen suorittamisen ja addiktikäyttäytymisen – mitä vain muuta, jottei tarvitse kohdata ikävältä tuntuvia tunteita, sekä konfliktipelon; kun joku suuttui, minä lamauduin. Lisäksi olen hyväksynyt minua kohtaan henkistä ja fyysistä väkivaltaa myös aikuisena, kuin myös tehnyt niitä itse. Ne kun ovat olleen ”normaaleja” asioita, enkä ole nähnyt muitakaan malleja. Joitain lukkoja olen saanut myös seksuaalisuuteeni näistä lapsuudenkokemuksista.
Nyt kun katsoo miten oma mies lohduttaa lapsiaan, jos heitä itkettää, tulee niin iso kunnioitus; jokainen lapsi ansaitsisi vanhemman, joka on tukena lapsen pienissä ja suurissa tunnemyrskyissä. En itse saanut mitä olisin toivonut ja uskon, että jos en olisi käsitellyt omia kaunojani vanhempiani kohtaan ja surua omasta lapsuudestani, niin saattaisin helposti tuhahdella miehelleni: ”mitä pienistä, kyllä se itku menee ohi, ei nyt kaikkeen tarvi puuttua”. Kateuttahan ja ylpeyttähän se on, minua ei lohdutettu lapsena, miksi jotain toista pitäisi lohduttaa? Kateus näyttää juuri sen mitä itse olisi halunnut tai tarvinnut. En koe, että lapsuuteni olisi erityisen traumaattista, sillä se oli normaalia minulle ja tiesin, että meidän perheessä oli kovemmat kuritusmenetelmät kuin kenenkään ystäväni perheessä. Nämä tietysti periytyneet edellisiltä sukupolvilta, ja se on ollut niihin aikoihin ihan normaalia lasten kurinpitoa, johon kukaan ei puuttunut.
Tästä kuitenkin on seurannut todella kova vastareaktio: minä en tule koskaan kasvattamaan lastani, niin kuin minut kasvatettiin. Tein listaa pienenä: ”älä koskaan tee vanhempana näin”. Vanhempieni ansiosta, heidän kasvatustavan vuoksi tein työtä käsitelläkseni kaikki omat kipupisteet, jotta olisin lempeämpi ja myötätuntoisempi ensin itselleni, jotta voin olla sitä muille, myös omalle lapselleni. Olin perinyt uskomuksia, jotka ajoivat minua olemaan vaativa, ankara ja kova itselleni ja ympärillä oleville. Erityisesti tämä näkyi työelämässä, halusin edetä urallani ja jos minä pystyin johonkin, kenen tahansa piti pystyä samaan. Jos taas en pystynyt johonkin, ruoskin itseäni kovastikin. Mitä muuta tästä voisi seurata kuin kunnon väsy ja uupumus?
Lempeyteni juuret juontavat aupair-vuoteni Ranskassa 18-vuotiaana, jolloin näin toisenlaisen perheen, missä olin itse kasvanut. Siellä vanhemmat jaksoivat kuunnella lapsiaan ja olivat tiimi, jotka tukivat toisiaan. Piti nähdä muu kasvatustapa, jotta ymmärsi sen olevan mahdollista. Useinhan sitä toistaa vaan samoja kaavoja ja oppeja, mitä itse saanut tai sitten tulee täysin päinvastainen reaktio.
Toinen suurempi oivallus tuli noin 24-vuotiaana, kun uupumus, paniikkikohtaustuntemukset, sydämentykytys ja unettomuus ottivat minusta otetta ja hankin itselleni henkisen valmentajan (Suvi Bowellan), jonka avulla ja opeilla putsasin kehosta vanhoja tunnepatoutumia, rajoittavia uskomuksia ja tein anteeksiantoprosessia. Koen, että menetelmät olivat minun kohdalla kokonaisvaltaisempia ja tehokkaampia kuin yksikään terapia, vaikka niitäkin oli tullut kokeiltua. Lisäksi tiedän, että moni ystäväni on löytänyt avun Suvin vastaanotolta. Aluksi tunnetyöskentely oli intensiivisempää ja nykyisin otan yhteyttä valmentajaan, kun en pääse tunnemylläkässä itse eteenpäin, eli noin 1-2 kertaa vuodessa.
Kumppanini sanoo, että olen maailman lempein ihminen. Tätä ei moni ihminen menneisyydessäni allekirjoittaisi, onnekseni ihminen voi muuttua. Aivan varmasti jokaisella aikuisellakin on välillä pinna tiukalla. Ehkä kyse onkin siitä tunnesäätelystä, mitä tehdä silloin kun tuntuu, että keittää yli? Onko parempi mennä itse jäähylle? Hengittää syvään ja rauhoittua, kuin purkaa se läheiseen. On sanottu, että se mikä toisessa, vaikka siinä omassa lapsessa, eniten ärsyttää, se on jokin sokea käsittelemätön kohta itsellä. Esimerkiksi jos riehuminen ärsyttää, voi olla, että omat vanhemmat ovat käskeneet olla rauhassa eikä ole saanut villiintyä kuten joillakin lapsilla voi olla tapana. Tai vanhempi ei kestä lapsen itkua, valitusta tai turhautuneisuutta, koska ei ole niitä itse saanut tuntea tai ei itsessään niitä kestä. Lapset on meidän suurimpia opettajia. Onko mitään viattomampaa kuin pieni vauva, joka sitten vähitellen opetetaan niihin sääntöihin, joita itsekin on oppinut. Vaatii paljon itsensä ja käyttäytymisensä tarkkailua, että näitä opittuja kaavoja voi tiedostaa ja rikkoa. Joskus se vaatii myös anteeksiantoa itselle ja omille vanhemmilleen. Ja ennen kaikkea se on itsestä huolen pitämistä, itsensä ykköseksi laittamista, jotta jaksaa olla lapsilleen turvallinen vanhempi.
Lisäksi sanonta: ”jokainen lapsi tarvii pettymyksiä” on siinä mielessä turha, että jokainen lapsi kokee pettymyksiä elämässä ilman, että vanhemman tarvisi niitä tieten tahtoen lapselleen tuottaa. Ja kun lapsi pettyy, on taitoa olla läsnä, tukea ja sanoittaa lapsen tunteita pettymyksen hetkellä. Ehkä omien kokemusteni vuoksi haluan jakaa arkeani ja ajatuksiani. Jos yksikin lapsi säästyy väkivallalta ja voin saada jonkun vanhemman miettimään miksi hermot menee, on se ollut sen arvoista. Jollekin lempeä kasvatus ja aikuisuus voivat olla itsestäänselviä asioita, mutta minulle ne on ollut pitkän itsetutkiskelun, irtipäästämisen ja tunnetaitojen opettelun taival.
Niin ja kiitos omille vanhemmilleni opeista, he ovat rakkaita minulle ja olen antanut heille anteeksi <3