Täältä pesee nyt suorempaa tekstiä, siitä mihin itse uskon. Suoraa puhetta, suoraan omasta elämästäni.
Jokainen läheisempi ihmissuhde on sovittu etukäteen. Sattumaa ei ole olemassa. SIelunsopimukset solmitaan ennen kuin tänne synnytään. Puhdasta rakkautta olevat sielut sopivat, että tähän elämään menen opettelemaan tervettä itsekkyyttä ja omia rajoja. Toinen täynnä rakkautta sielu uhrautuu olemaan se inhottava tyyppi joka rajoja rikkoo. Kun me palataan kotiin kuoleman jälkeen, me palataan tähän rakkauden olomuotoon. Muista siis, että vaikka joku vaikuttaisi olevan paha, se on vain näytelmää, leikkiä, jonka tarkoitus on opettaa meille ne asiat, jotka haluttiinkin oppia.
Vaikka löisit päätä seinään, ettet tiedä mitä tilanteen pitäisi sinulle opettaa, se kyllä selviää sinulle ennemmin tai myöhemmin.
Minulle tähän elämään on annettu opetukseksi rakkaussuhteet. Ne on vaikeimpia oppiläksyjä. Olen miellyttäjä, teen kermakakku-unelman suhteesta ja varmistan, että kaikilla ympärilläni on hyvä olla, Venyn miljoonalle mutkalle sen vuoksi. Kunnes tulee tyytymättömyys. Tunnen olevani omassa elämässä sivuroolissa. Itse aiheutettuna.
Ensimmäinen suhde oli pelkkää opettelua. Kohtelin toista huonosti tiedostamatta. Ei kermakakkuja, vaan raakaa harjoittelua juuri oikean tyypin kanssa siinä hetkessä. Tässä suhteessa sain karmalta samalla mitalla takaisin. Rajojani rikottiin moneen otteeseen. Jäin, koska olen kiltti. Ajattelin, että kun tarpeeksi työstetään, niin kyllä se siitä. Onhan tässä paljon hyviäkin hetkiä, toinen on mahtava isä ja miellyttää mun silmää. Silti tyytymättömyys kasvaa päivä päivältä, joudun taistelemaan omista jutuistani, mitä ne edes ovat? Olisiko se tätä vai tuota? En tiedä enää, koska elämäni perustuu siihen, että kaikilla muilla ympärilläni on hyvä olla, kumppanilla, lapsilla, ystävillä, pomolla.
Tarkoittaako se sitä, että tarvitsee jäädä suhteeseen taistelemaan? Koska yhteiskunnassa on onnistunut jos on 50 vuotta naimisissa saman henkilön kanssa? Mitä muutkin ajattelee, jos eroan? Mitä olen, jos en ole toisen omaisuutta? Toisaalta tiedän, että homma toimii jos minä taivun mutkalle ja teen parhaani, että suhde toimii.
En viitsi edes eritellä asioita mitä olen kestänyt. Mutta olen se klassinen tyyppi, joka jää kävi mitä kävi. En osaa lähteä.
Kunnes eräänä päivänä lähdin. Kenenkään mielipide ei enää vaikuta. Ei kumppanin, ei äitin, isän, siskon, veljien, ystävien, kumppanin ystävien, eksien, työkavereiden, someseuraajien, ei kenenkään. Tämä on jumalauta minun elämä.
Muista Vilma, että tuolla on joku joka on valmis rakastamaan sinua omistamisen sijaan.