Apua apua apua, kuinka jännittävää. Ainut tapa millä uskon voivani kirjoittaa on oman elämän kautta, omien kokemusten kautta, en tule kirjoittelemaan diipadaapaa, vaan haluan ja uskon pystyväni avaamaan itteäni enemmän. Se taas vaatii henkilökohtaisuutta, avoimuutta ja aitoutta ja se, että pystyy kirjoittamaan tai olemaan ihmisten edessä täysin auki, täysin oma itsensä, vaatii todella paljon. Tottakai pohdin, mitä reaktiota saan, mitä ihmiset ajattelee, ketkä tätä lukee jne. Mietin pitkään, mistä aloittaisin ja mitä haluaisin kirjoittaa ekana. Aloitan omasta tarinasta ja tulen myöhemmin kirjoittamaan kaiken mitä olen oppinut.
Mie oon saanu nyt monesta suunnasta viestiä, kahdenlaista. Mitä ihmettä olen mennyt tekemään ja mitä ihmettä meinaan tehä nyt? Sitten toisenlaista: wau, kuinka rohkeaa, elät omannäköistä elämää ja teet juuri omannäköisiä juttuja. Mua molemmat reaktiot hymyilyttää, miehän peilaan vaan minun läheisille niiden omia haaveita ja pelkoja. Joka tapauksessa halusin aloittaa blogin juuri nyt kun olen jo ”hypännyt tyhjän päälle” ja enkä ole vielä saavuttanut seuraavaa unelmaa. Miten se tehdään ja miksi mie haluan tehdä sen? Haluan kirjoittaa tsemppi-asenteen lisäksi myös kaikista niistä muistakin tuntemuksista, joita saa kun alkaakin toteuttamaan yhä enemmän sydämen ääntä eikä menekkään sitä tuttua ja turvallista reittiä. Tekee just sitä mitä haluaa, eikä anna minkään estää.
Miepä vähän avaan isoimpia hyppyjä, sillä jollain tapaa ne on aina muuttanut elämän suuntaa ja tehny minusta semmosen kun oon tänään. Minun ensimmäinen pakotettu hyppy tuntemattomaan tapahtui jo 7-vuotiaana, kun ensimmäisen luokan kevätjuhlan jälkeen mua kotona vastassa oli muuttolaatikot ja me muutettiin maalle, kauas uusista parhaista kavereista. Muistan kuinka jännitti mennä uuteen kouluun ja rakentaa uudet ystävyyssuhteet!
Toinen iso hyppy tapahtui vasta 19-vuotiaana kun päätin extempore hakea aupairiksi ja muuttaa Ranskan Alpeille vuodeksi. Paras päätös ikinä. Uskoin, että selviän vieraassa ympäristössä ja saan ympärille uusia ystäviä, vaikka tottakai taas pelotti. Ranskassa opin ennen kaikkea, millaisen parisuhteen haluan ja miten lapsia voi kasvattaa yhteen hiileen puhaltamalla. Ranskassa opin myös rentoutumaan, opin nauttimaan elämästä.
Sen jälkeen hain kouluun Tampereelle ja muutin poikaystävän luo neljän vuoden etäsuhteen jälkeen. Pääsin kouluun, pääsin töihin ja jälleen sain kokemuksen, että elämä kyllä kantaa. Sain rakennettua mielettömiä ystävyyssuhteita ja Tampere tuntui kodilta.
Seuraavaksi hyppäsin Hollantiin vaihtoon, jossa edessä oli taas elämän ja ystäväpiirin rakentaminen. Eka päivä vaihdossa oli samanlainen tilanne kuin eka päivä uudessa koulussa. Sain todella hyviä ystäviä, jotka on mun elämässä edelleen. Hollannissa opiskelin brändäystä ja sen avulla tein opparin yritykselle, johon pääsin harjoitteluun ja lopulta töihin unelmatyöpaikkaan.
2017 oli vuosien vuosi. Tilasin alkuvuodeksi itselle seikkailua ja sitä todella sain. Erosin 9 vuoden parisuhteesta, otin pitkään haaveilemani koiran, laitoin kämpän myyntiin ja vuoden viimeisinä päivinä irtisanouduin. Noh, voisko sitä nyt muutokseksi kutsua? No joo!
Ja muutosta tilasin, muutosta sain ja sillä tiellä olen edelleen. Muutosta tulee elämässä, osa haluaa sitä osa ei, osa muutoksista tulee pakotettuna ja osa omasta tahdosta. Sanoisin, että kaikenlainen muutos on hyvä kasvupaikka henkisesti. Mua on aina kiinnostanut henkinen kasvu, ihmissuhteet ja se miksi me ollaan ylipäätään tultu tänne. Musta on hyvä miettiä muutoksen hetkellä, että mistä kaikista haastavilta tuntuvista elämäntilanteen muutoksista olen jo selvinnyt ja mitä hyvää niistä on seurannut. Ennen muutosta on hankala sanoa, mitä hyvää seuraava muutos tuo, siksi muutos tuntuu vaikealta, pelottovalta tai jopa mahdottomalta. Mutta kun katson omia hyppyjä, en voi kuin todeta, että onneksi juuri nuo asiat on tapahtunu! Luottamus itseeni kasvaa hyppy hypyltä.