Musta tuntuu, että suomalaisiin on iskostettu sellainen uskomus kun ”minä en riitä”. Ei riitä sellaisena kun on, ei vaikka kuinka painaisi pitkiä työpäiviä, hoitaisi kodin ja lapset, olisi hyvä kumppani ja ystävä, mutta siltikin pitää yrittää lisää ja me osataan luoda sellainen kiireen tuntu ympärille. Se kuuluisa oravanpyörä.
Jossain vaiheessa keho tai mieli, yleensä molemmat pistää hanttiin kovalle tahdille ja sille ettei kuuntele mitä oikeasti tarvisi tai haluaisi tehdä. Väsytään, uuvutaan, stressataan, masennutaan, sairastutaan, tulee burnout. Kaikki merkkejä siitä, että on muutoksen aika. Tulee pysäytys. Sitä ennen keho antaa kyllä selviä merkkejä, kun sitä malttaisi tai osaisi kuunnella.
Vaikka olen ollut kova tyttö analysoimaan ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä, pohdiskellut syvällisiä pienestä pitäen, voin sanoa että vasta pari omaa pysäytystä sysäsi minut lähemmäs itseäni. Mun tarina on varmaan aika tavallinen työnarkomian puolelle lipsahtava polku, jossa ytimessä oli mun uskomus siitä, että en riitä. Voisin kuvailla omia pysähdyksen hetkiä uupumukseksi, tuli väsy. Näin jälkeenpäin en ihmettele yhtään, sillä olemmilla kerroilla tein kolmelle eri yritykselle töitä, painoin duunia arkipäivien lisäksi illat ja viikonloput ja viikonloppuyöt… Vieressäni oli samaa energiaa oleva ihminen, joten mikään kello ei soinut, että ihmisen olisi hyvä välillä vaikka levätä ja rentoutua. Mitä se on? Miten? Milloin muka? Elin työlle ja työssä onnistuminen määritti mun arvon ihmisenä.
Työn lisäksi minuun vanhana liikunta-alan ammattilaisen oli iskostettu myös luulo, että liikunta on ihmisen ainut rentoutumiskeino. Juoksin henkisiä maratooneja työrintamalla ja loput vapaa-aikani olin salilla. Huh! Tuntuu kuin puhuisi jonkun muun ihmisen historiasta ja hengästyttää pelkkä kirjoittaminen. En tuntenut sanoja lempeys tai armollisuus itseäni kohtaan.
Mitä enemmän olen tutustunut kehooni, sitä selvemmin huomaan merkit jolloin on aika hiljentää tahtia. Pahimmillaan mun herkkä keho oli ylirasituksessa, josta tuli sydämentykytyksiä, unettomuutta, levottomuutta, ruokahalun menetys ja hikoilua. Jollakin saattaa tulla päänsärky, jollakin jotain muuta. Stressi heikentää myös kehon puolustuskykyä, joten yksi stressin oire on ainainen flunssakierre. Kun keho ei ole kunnossa, kuuntelen hyvin tarkkaan mitä se haluaa. Muistan lääkärin kerran sanoneen mulle poskionteloiden tulehduksen menevän ohi makuuasennossa, jolloin lima pääsee liikkeellä, ei tarvinnut edes nukkua mutta olla vain selällään. Voisiko keho enää selvemmin noin pienellä oireella kertoa, että se tarvii lepoa! Herkkä keho on kyllä lahja, koska se näyttää pienilläkin merkeillä mitä se milloinkin tarvii.
Kun pari kertaa ajoin työllä itseni tuohon uupumustilaan, toisella kerralla päätin, että oli muuten ihan vika kerta. Olo oli tukala ja halusin selvittää sen alkuperäisen syyn, jotta en enää koskaan uuvuta itteäni. Aloin tutustumaan näihin rajoittaviin uskomuksiin, sillä itsehän olin itseni siihen tilanteeseen pistänyt. Kukaan ei todellakaan pakottanut. Ja siitä alkoikin ihana ja lempeämpi matka, josta ei ole enää paluuta vanhaan. Löysin oman mentorin, jonka avulla opiskelin tekniikat, joilla poistaa rajoittavat uskomukset ja käsitellä vanhat kuormittavat tunteet kehosta pois. Alkoi tulla tilaa uudelle ja aloin itse luomaan omaa elämääni uusiksi pikkuhiljaa askel askeleelta sitä mukaa kun olin valmis.
Mun muutos ei enää tapahdu pakon edessä, vaan omaehtoisesti. Toki se vaatii edelleen hitosti rohkeutta muuttaa omaa elämää vanhasta tutusta ja turvallisesta kohti jotain sellaista, mistä ei ole mitään takuita, että se on yhtään sen parempaa kuin vanha. Suurin muutos oman itseni työstämisen kautta on ollut se, että enää mun ei tarvi väsyttää itteäni, jotta voi muuttaa elämääni, vaan voin tehdä tietoisen valinnan siitä mitä työtä teen, kenen seurassa vietän aikaani ja miten haluan arkeni elää. Entä miltä tuntuu kun minä todella riitän? No siltä, että vaikka en tekisi yhtään mitään, en olisi kellekkään tässä maailmassa hyödyksi tai avuksi, olen silti ihana, ainutlaatuinen, merkityksellinen ja tärkeä ihminen. Ja se on mielettömän vapauttavaa, koska juuri silloin rakennan oman elämäni itseni näköiseksi miellyttämättä muita ja olen kaikkein onnellisin.
Luulen, että jokainen aistii elääkö toinen ihminen omannäköistä elämää itselleen säteillen iloista energiaa vai onko ihminen katkeroituneena jostain ja valittaa kohtalostaan säteillen apatiaa, surua tai vihaa. Tunnen myötätuntoa ja lämpöä, sillä tiedän kuinka haastavaa muutos joskus on. On helpompaa uhriutua, olla kohtaamatta negatiivisia tunteitaan ja sysätä vastuu omasta elämästä jonkun muun harteille. Voi kuinka pitkään itekin sitä tein. Tärkeää mulle on tiedostaa, että oma elämä on mahdollista rakentaa ihan minkälaiseksi ja minkä tuntuiseksi ikinä haluaakaan. On oma valinta haluanko elää elämäni onnellisena vai katkerana? Kumpi tuntuu houkuttelevammalta? Mie valitsin onnellisuuden. Ja vasta siitä valinnasta käynnistyi mun matka itseeni, henkinen työ ja muutos.