Sinua olen huomannut kaipaavani. Vaikka aurinko jo alkaakin valaista aamuja ja iltoja, en silti tunne sitä samaa lämpöä sisälläni, joka joka kevät minut on tähän asti vallannut. Ilo, keveys, nauru. Mistä löytäisin elämäniloni jäljille? Missä on ne askeleet, jotka johtavat minut siihen polulle? Takassa roihuaa tuli. Kun tuo tuli syttyy nuotiossa, tunnen kuinka se sama liekki palaa vahvemmin sisälläni. Nyt en tunne mitään muuta kuin surua. Apatiaa. Ihmetystä. Missä on elämäni palava liekki? Vieläkö minua surettaa kun puihin tulee versot ja nurmikko alkaa vihertämään? Kun kevään lämpö on muuttunut kesän kuumuudeksi?
Annan itseni olla. Koskaan ennen en ole antanut itseni olla apatian kourissa. Olen pelännyt sitä tunnetta, siihen jumiutumista koko loppuelämäksi. Masentuneena en saisi mitään aikaiseksi. Mutta myös apatialla on tärkeä tehtävä: kääntää katse sisäänpäin ja kysyä mitä minulle kuuluu? Juuri sitä apatiani minut pakottaa nyt kysymään, missä olet elämänilo?
Elämänilo tarkoittaa minulle kuumaa suihkua, kaunista kukkakimppua, itsetehtyä maukasta ruokaa, puhtaita petivaatteita, untuvapeittoa, autoa joka toimii, koiran silitystä, auringonpaistetta hangella ja savun hajua ilmassa. Se on pieniä asioita arjessa ja sen voi löytää joka päivä. Nyt kuitenkin apatia vie voiton, en näe kauniita pieniä asioita ja vaikka näen niin en tiedosta niitä, enkä nauti niistä samalla tavalla. Mikään ei tunnu oikein miltään.
On rohkeutta olla surullinen ja apaattinen. Me ollaan arvostettu reippaita pärjääviä yksilöitä, jotka tuo yhteiskuntaan työllä oman osansa. Mutta jos meillä ei ole tilaa kaikille tunteille tilaa, niin tuo reippainkin väsyy lopulta tunnetaakkansa alla. Kaikki tunteet kuuluvat elämään ja sen asian hyväksyminen itselle ja muille vapauttaa meitä elämään värikästä elämää.
Palaan omaan maailmaani. Mitä jos en löydäkään elämääni valoa ja värejä? Joku viisas on kertonut, että apatian jälkeen tulee sellainen nousu, että pelkästään siksi antautuminen apatiaan kannattaa. Ihmettelen uteliain mielin, ja kerron kumppanilleni, että pahoittelut murjottavasta naamastani, toivon silti olevani rakastettu juuri näin. Mitä jos hänkään ei jaksakaan tätä naamaa, kun itsekin olen hukassa?
Kerron kun tiedän miten täältä apatiasta noustaan ja miksi olen tänne päässyt käymään. Nyt toistaiseksi hiljennyn ja kuuntelen itseäni.