Intohimo, joka vie jalat alta. Rakkaudelliset keskustelut, joissa toinen täydentää lauseen loppuun. Samankaltaisuus. Samannäköisyys, naimanaamat! Samat harrastukset, sama huumori. Omaan silmään maailman kaunein ja komein. Tässä on unelmieni kumppani.
Tämän tyypin takia olen valmis muuttamaan elämäni, katsomaan mihin tämä johtaa. Tämä repäisee minut hereille.
Ja niin se totisesti teki.
Kun on rakastunut, haluaa näyttää itsestään parhaat puolet. Ei turhaan sanota, että parisuhteen huumavaihe kestää kaksi vuotta, sen ajan ihminenhän seisoo vaikka päällään, jotta toinen rakastuu lisää. Ja miten tuo toinen voikin olla samaan aikaan niin rakastettava ja ihana? Liidetään korkealla, elämä on ihanaa. Unohdetaan ystävät, omat harrastukset, koska yhdessä oleminen ja tekeminen on kaikkein parasta. Unohdetaan itsemme, koska eletään vahingossa vain toista varten.
Ja niin alkaa kolmas vuosi. Rytisee. Kovaa ja korkealta. Ihmetellään, mistä johtuu tämä pieni kasvava tyytymättömyyden tunne. Nyt pitäisi osata rakentaa huumasta pysyvää rakkautta. Alkaa selviämään asioita, jotka on ärsyttänyt alusta asti. Alkaa huomaamaan, ettei enää muista mistä itse pitää ja mitä harrastuksia olikaan. Säikähtää hitosti.
On miellyttänyt toista ja unohtanut itsensä. Yhtäkkiä ollaankin erokriisissä. Eikä me ollakaan loppuelämää yhdessä? Etkö haluakaan rakentaa mun kanssa hirsitaloa ja käydä mökillä vanhana? Itketään pelot pintaan ja säikähdetään lisää. Olinko laittanut kaikki haaveeni ja onneni tähän parisuhteeseen? Jos tämä loppuu, minulle ei jää enää mitään haaveita? Surraan ja päästään tutustumaan uudelleen.
Syksy kääntyy talveksi ja tyytymättömyys on kasvanut, kummallakaan ei ole enää mitään menetettävää, joten nyt voi sanoa kaiken suoraan. Tulee asioita pintaan, joita ei kuvitellut tähän suhteeseen. Järkyttyy, että eikö me oltukaan täydellisiä? Eikö me osattukaan tehdä kaikkea oppikirjan mukaan? Eikö tässä suhteessa tosiaan mikään ole ollut todellista vaan ollaan mielistelemällä oltu jotain muuta kuin ollaan aidosti? Hukattiinko me itsemme näin pahasti tässä meidän ”unelmaparisuhteessa”? Toki repivät riidat ovat soitelleet kelloja, miksi toinen ei osaa puhua kauniimmin? Ja silti jään niitä kuuntelemaan? Miksi olen tässä? Miksi en lähde?
Olen miettinyt käsitettä helppo elämä. Kun kaikilla muilla tuntuu olevan aina helpompaa. Ennen vanhaan se oli naapuri, nyt se on someseurattava. Onko kellekään meistä annettu elämä, jossa me oltaisiin aina tyytyväisiä kaikkeen, ei kohdattaisi epäonnea tai surua? Sekin pariskunta, joka ulospäin näyttää unelmaparilta (ja luuli suhteen myös olevan sitä) huomasikin, että yhtä keskeneräisiä he ovat kuin kuka tahansa muu. Heilläkin on kriisejä, pahojakin. Silloin he puntaroivat suhteen jatkoa. He huutavat, satuttavat ja mököttävät. Ulospäin saattaa siis näyttää, että joku elää unelmaelämääsi, mutta muista, että jokaisen ihmisen elämässä on omat kasvunpaikat.
Unelmaelämäni on saanut uuden muodon: toivon, että uskallan taas löytää itseni ja olla suhteessa oma itseni. Kuka olen ja mitä tykkään tehdä? Ja uskallan elää niin. Se olisi unelma.