Olin haaveillut kotisynnytyksestä jo ennen raskautta. Siinä kiehtoi luonnollisuus, lääkkeettömyys ja se, ettei tehtäisiin turhia toimenpiteitä, jotka johtavat muihin toimenpiteisiin eli synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututtaisi, sillä sehän on maailman luonnollisin tapahtuma. Käsittelin pelkojani kuolemanpelkoa myöten, jotta pysyisin itse tilanteessa rauhallisena. Valmistauduin kurssilla ja tapasin kätilön pariin otteeseen ennen synnytystä. Näin sain varmuutta ja rauhaa kohdata tämän mullistavan tapahtuman. Opiskelin lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä, kuten syvähengitystekniikoita, syvän rentouden tilaan pääsemistä ja harjoittelin nöitä esimerkiksi kivuttomien harjoitusaaltojen aikana, joita tuli raskausaikana päivittäin.
Synnytysmatka alkoi lokakuisena sunnuntaina iltapäivänä aalloilla (=supistustuksilla), kuten olin etukäteen usein visualisoinut. Mittailtiin niiden tiheyttä mieheni kanssa ja laitoin kätilölle ja ystävälleni viestiä, joiden toivoin olevan paikalla syntymähetkellä. Molemmat saapuivat pihaan yhtäaikaa, otin aaltoja vastaan pallon päällä musiikin soidessa taustalla. Tunnelma oli ihana ja rauhallinen. Ilta kääntyi yöksi, muut lepäsivät, minä hengittelin aaltojen läpi ja koitin löytää sopivaa asentoa. Tuli maanantai päivä, ilta ja yö, edelleen aallot olivat samankaltaisia, olin auki noin 5 cm. Illan aikana tein rentoutusharjoituksia ja avauduin lisää. Olin ammeessa ja pääsin syvän rentouden tilaan. Maanantai kääntyi tiistaiksi ja välillä mieleen tuli epäusko- syntyykö tämä lapsi koskaan? Aaltojen aikana mies, kätilö tai ystäväni hieroivat alaselkääni minun nojatessa pöytään tai sohvaan. Kätilö mittaili säännöllisesti vauvan sydänääniä ja totesi kaiken olevan täydellisesti. Tiistaina toivoin, että lapsi syntyisi heti, mutta kun päivänvalo väheni ja hämärä alkoi jälleen laskeutua taloon, kätilö totesi, että nyt olisi hyvä syntymän edistyä tai voisimme miettiä sairaalaan siirtymistä. Olin auki, mutta minua ei juuri ponnistuttanut. Olin odottanut refleksinomaista ponnistamisen tarvetta. Aloin kuitenkin aaltojen aikana ponnistaa kaikin voimin, jotta voisin pysyä kotona. Mieheni auttoi ja tsemppasi henkisesti: ”nyt me synnytetään tämä lapsi ulos”. Aloin hänen sylissä ponnistaa kaikin voimin ja tunsin pään kädelläni, ja tuntui, että se ei laskeudu, vaikka käytin kaikki voimani. Aika meni hujauksessa koko synnytyksen ajan, mutta erityisesti ponnistusvaiheessa. Ponnistin 4 h eri asennoissa, suihkussa, keittiössä, olohuoneessa. Kätilö toivoi, että vauva kääntäisi vielä vähän päätänsä oikeaan asentoon ja laittoi minut kyljelleen, niin että kun aalto tuli, en saanut ponnistaa vaan hengittää kolmen aallon verran, jotta vauva voisi itse ottaa paremman asennon. Kyljelleen olo oli itselle tukalin asento, sillä siinä aalto tuli heti voimakkaana. Jatkoin ponnistamista kyljellään, koska ajattelin, että vaikka se on minulle tukalaa, ehkä vauva tulisi siitä asennosta silti ulos. Jalkojani pidettiin koukussa auki ja kuului naps, alkoi tulla jonkin verran verta, mutta en tuntenut kipua.
Jatkoin ponnistamista kyykyssä sohvaan nojaten ja kätilö kannusti, että vauva olisi ihan kohta täällä. Aloin tuntea painetta ja kätilö hihkaisi, että vauvan pää on ulkona, ja hän syntyi käsi kaulalla, kätilö suoristi käden ja samalla vauva syntyi kokonaan. Kuulin ensimmäisen parkauksen ja käännyin varovasti lattialla ympäri, kätilö hääri hänen kanssa ja nosti hänet minun rinnalle. Hän katsoi minua suoraan silmiin- tässä minä nyt olen. Mieheni oli vieressä ja itki, meille oli syntynyt tyttö! Sain vauvan sohvalle rinnalleni ja mieheni kertoi, että samaan aikaan ulkona pari vuotta rikki ollut pihavalo syttyi yhtäkkiä palamaan ja on palanut vauvan syntymästä asti. Ehkäpä häntä oli saattelemassa tuolta puolen meidän läheisiä…
Istukka syntyi pian sen jälkeen kun vauva oli ollut rinnalla. Mieheni leikkasi napanuoran omassa sängyssämme muutaman tunnin kuluttua vauvan syntymästä, jolloin se oli saanut sykkiä loppuun. Vauva nukkui välissämme ensimmäisen yön ja heräsi aamulla omasta kodistaan. Hän oli vihdoin täällä! Tuntui ihanalta ja samaan aikaan oudolta, meille oli muuttanut pysyvästi uusi tyyppi! Mieli ihmetteli ja hämmästeli tuota ihmeellistä tyärtä.
SYNTYMÄN JÄLKEEN
Kätilö kävi kotikäynneillä loppuviikon seuraamassa vauvan ja myös minun vointia. Vauvan bilirubiini näytti vähän nousevan kolmantena päivänä, mutta kätilö antoi hyvät ohjeet sen hoitoon, lypsin maitoa ja annoin sitä imetyksen päätteeksi, merkattiin millilitrat, kellonajat, kakat ja pissat ylös, samoin heräteltiin häntä 3 h välein. Bilirubiini poistui sitten pissan ja kakan mukana. Lisäksi hän oli auringonvalossa ja ihokontaktissa lämpimässä mahdollisimman paljon. Paino lähti nousuun neljäntenä päivänä ja hän oli virkeä ja jäntevä heti alusta asti.
Sen sijaan oma vointini olisi voinut olla fyysisesti parempi. Toisena päivänä en pystynyt enää kävelemään kunnolla, vaan sahasin sivuttain seiniä pitkin vessaan, niin paljon lantionpohjaani vihloi, en voinut yskäistä enkä aivastaa, niin paljon minua sattui. Sängystä nouseminen ja meneminen kestivät kauan, samoin suihkussa käynti. Mieheni toi kaikki ateriat sänkyyn (olimme kyllä muutenkin sopineet lapsivuodeajasta, jossa olisin mahdollisimman paljon vauvan kanssa iho vasten ihoa). En saanut itse vaatteita päälle, niin kipeä oli alaosa lantiostani ja häpyluun seutu. En revennyt synnytyksessä ulkoisesti, joten aloin selvittämään mistä voisi olla kyse. Eteeni tuli häpyluuliitoksen repeämä, joka paranisi ajan kanssa. Ajattelin siis, että lepo auttaa. Ja niin auttoikin, sillä toisella viikolla sain otettua ensimmäiset kävelyaskeleet. Sain kotona kuitenkin pari suurempaa jälkivuotoa, jotka ilmeisesti liittyivät tähän repeämään ja menetin jonkin verran verta. Yöllä hikoilun maidon nousua lakanat märäksi ja pari kertaa vuorokaudessa sain järkyttävän kylmähorkan. Muuten en oikein jaksanut tehdä mitään muuta kuin levätä. Pulssi tuntui korvissa ja päätä särki. Neuvolasta tultiin kotikäynnillä kun vauva oli 2 viikon ikäinen ja hän laittoi minusta lähetteen sairaalaan, kun näytin niin kalpealta.
Mentiinkin sairaalaan samana iltana, jolloin selvisi, että hemoglobiini oli 60 ja tulehdusarvot koholla. Minut otettiin osastolle sisään ja aloitettiin antibiootit tulehduksen varalta, sekä sain verta. Minua tutkittiin, otettiin verikokeita, sydänfilmiä, ct-kuvaa, ultraäänikuvat, mutta mitään tulehdusta ei löytynyt. Sen sijaan häpyluun repeämä todettiin ja sen päällä mellevä sisäinen mustelma, hematooma, joka voi myös nostaa tulehdusarvoja jo itsessään. Lääkärit halusivat tulehdusarvojen laskevan tarpeeksi, samoin lämmön, joten vietin sairaalassa lopulta viikon. Olo oli tietysti paljon parempi parantuneiden veriarvojen vuoksi sekä myös lantio oli päivä päivältä parempi ja pystyin kävelemään, kantamaan vauvaa ja pukemaan vaatteet itse päälle.
Kokemuksena synnytys tuntui helpolta, sain pidettyä kehomieliyhteyden koko ajan ja jaksoin läpi pitkän syntymän. Tottakai se tuntui pitkältä ja välillä iski epäusko, mutta koin itseni vahvaksi. Siltikin on hyväksyttävä, että tässä matkassa tuli pieni odottamaton mutka, jonka hyviä puolia on se, että olen todella joutunut olemaan levossa ja vauva on saanut olla paljon minun lähellä. En usko, että olisin pystynyt toteuttamaan lapsivuodeaikaa edes viikkoa terveenä, sillä meidän kulttuurissa tekeminen ja aktiivisuus on oletusarvoja. Olin suunnitellut kuukauden lapsivuodeaikaa, se tuli vaan vähän eri muodossa mitä toivoin.
Tärkeintä on kuitenkin se, että vauva on voinut koko tämän ajan hyvin ja myös minun vointi on nyt tosi hyvä. Palautuminen on todella hidasta, sekä vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa, mutta palkitsevinta on huomata joka päivä pientä edistystä. Nyt pääsen kävelemään lyhyitä matkoja, kantamaan vauvaa, ajamaan autoa, vaikka liitoskohta ja alavatsa edelleen on kipeä. En syö koskaan särkylääkkeitä ja nyt söin niitä kuukauden, joten on mahtavaa, että sain jättää ne vihdoin pois. Mieli saattaa käsitellä kokemusta vielä pitkään, onhan uuden syntymä jo itsessään mullistava tapahtuma, samoin äidiksi tuleminen. Tämä oma toipuminen tuo siihen nyt pienen lisämausteen, mutta sellaista se elämä on – välillä se yllättää takavasemmalta niin, että saa itse katsoa vain suu auki vierestä. Opettelen hyväksymään kokemuksen sen sijaan, että taistelisin vastaan, että jokin asia ei mennyt niin kuin toivoin. Kaikki on hyvin tässä ja nyt, on mennyt kuukausi vauvan syntymästä ja vihdoin omat veriarvot näyttää siltä, että seuraava tsekki on sitten jälkitarkastus kuukauden päästä. Nyt iloitsen kotona olemisesta, rauhallisista aamuista, ulkoilmasta, tulevista vaunulenkeistä, autoreissuista, kylvyistä, saunasta ja läheisyydestä kotioloissa ja omassa sängyssä nukkumisesta. Ne ei ole itsestäänselvyyksiä ja olen niistä super kiitollinen.
Synnytys oli kestoltaan pidempi kuin olin ajatellut ja samoin yllätyin siitä, että jouduin niin paljon ponnistamaan. Tunsin, että pärjäsin hyvin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vaikkakin saatoin kerran miettiä, että jos nyt olisin sairaalassa niin mitähän droppia olisi tarjolla. Supistukset olivat koko ajan siedettäviä, ne vain kesti pitkään ja oma pää sai onneksi lepoa suihkussa niistä. Syntymän hetki oli tietysti parasta ja sen tunsi selkeästi. Kotona synnyttämiseen ottaisin ehkä toisenkin ammattilaisen, jotta sekä vauvalle, että minulle olisi joku joka seuraa vointia. Lisäksi ajattelen, että sairaalan hyvä puoli on se, että ekat päivät saa toipua rauhassa ja on apukäsiä saatavilla, lisäksi varmistetaan voinnit ennen kotiin lähtöä. Ajattelen tämän tytön olevan ainokaiseni, joten minun ei tarvi miettiä, missä synnyttäisin tulevaisuudessa. Nyt mietteissäni on, että jokainen tekee itselle sopivan päätöksen synnytyspaikasta, ymmärrän hyvin kaikki ratkaisut. Tämä oli meidän tarina, joka toki on poikkeuksellinen, mutta myös todella ikimuistoinen.