Viime viikolla olin naistenpiirissä, jossa nousi esille viha tunteena. Mietiskelin asiaa ja en muistanut miltä viha tuntuu ja ajattelin, että enpä ole pitkään aikaan tuntenut vihaa. No sitten tulikin erittäin hyvä muistutus vihasta. Sain parkkisakot, koska olin unohtanut laittaa sovellukseen uuden auton rekisteritunnuksen – eli siis täysin omaa muistamattomuuttani kuittasin taas 50 euron sakon. Turha asia, mutta se sattui olemaan toinen lähes viikon sisään. Tunnin ajomatkalla kotiin en meinannut päästä asiasta yli, etenkään kun lapsi huutoitki takapenkillä. Enkä päässyt yli vielä kotonakaan, jossa minua odotti mieheni. Hän oli hyvällä päällä, halaili ja pussaili, vaikka kerroin, että olen nyt pahalla päällä, koska aivot on niin pehmenneet, että mokailen koko ajan ja maksan joka viikko satasen sinne tänne turhaan.
En kuitenkaan osaa huutaa tai kiroilla, kun olen vihainen. Kehoon tulee puristava tunne, sydäntäkin pisti. Ulkoisesti minusta ei välttämättä huomaa mitään ja siksi mies käyttäytymisellään lisäsi vain vihan tunnetta – hänkin on nyt minulta vailla jotain (läheisyyttä) ja lapsi samoin. Menin olohuoneen lattialle istumaan ja keräämään itseäni yrittäen samalla sanoittaa tunnetta. Sitten jo itkettikin, kun vitutti niin paljon, ehkä olin jälleen kerran padonnut kehoon muutakin tunnetta. Lopulta menin eri huoneeseen huutamaan tyynyyn niin kauan, että tunsin vihan tulevan ulos kehosta. Miehellä oli pokassa pitämistä ja lapsikin kuunteli hämillään.
Vihan voi osoittaa joko toiselle tai itselle. Olen tyyppinä sellainen, että viha kohdistuu ennemmin itseeni kuin toisen syyttelyyn. Tässähän ei mitenkään voinut osoittaa miestäni tai lastani, mutta jos en olisi miettinyt sen syvemmin mikä pistää niin vihaksi, olisin luultavasti ainakin mielessäni syyttänyt jompaa kumpaa olostani. Joka tapauksessa viha on myrkyllistä, jos sitä ei päästä ulos. Se katkeroittaa ja aiheuttaa kehossa stressiä. Stressi taas ei tee solutasolla kovin hyvää, se sairastuttaa. On varmasti olemassa monia hyviä keinoja päästellä vihaa ulos ja ainakin itsellä viha on hyvin kehollinen tunne, joten se täytyy päästää myös kehoa apuna käyttäen ulos. Tulee mieleen nyrkkeily, juokseminen, hyppiminen, ravistelu tai huutaminen (ei muille).
Kun olen tullut petetyksi, olen tuntenut vihaa kauan, jopa vuosia. Mutta aina seuraava ajatus on ollut, että itse olen pettänyt ja sain sitä mitä tilasin, en siis ansaitse olla vihainen. Olen tuntenut vihaa myös vanhempiani kohtaan, ja siinäkin seuraava ajatus on ollut, että parhaansa hekin ovat tehneet. Totta molemmat selitykset, mutta ne eivät anna tilaa minun tunteelle. Olen onnistunut ”ohittamaan” oman vihani ymmärryksellä. Sekin on tärkeää, mutta ensin on tunnettava. Kun tapasin ekoja kertoja mentoriparantajani, hän ilman selityksiä opasti minut CTE -menetelmän pariin (Cleaning Toxic Emotions). Varmaan näki kauas, että tuo nuori nainen on padonnut tunteita aika kauan. SIlloin sain purettua suurimmat taakat muutaman kuukauden aikana. Ja muutama kyynel (litra) vuodatettiin myös. Mutta siitä alkoikin uusi, lempeämpi ja henkisesti kevyempi taival elämässä.
Suhteessa ollaan harjoiteltu paljon tilan antamista, tilaa tuntea. Olen aiemminkin ehkä kertonut, että olen erittäin huono sietämään kritiikkiä. Vähättelen, selittelen ja hyökkään toisen tunteeseen, sillä en kestä syyllisyyden tunnetta. Syyllistyn helposti ja siksi käännän asian toiseen: ”sinäkin silloin teit ihan samalla tavalla, enkä valittanut siitä” tai ”onko tuolla nyt väliä, sattuuhan nuita”. Molemmat ihan totta, mutta eivät millään tavalla auta toisen tunnetta. Päinvastoin, kun toinen ei tule vihansa kanssa kuulluksi, tunne kasvaa entisestään. Joten tehtiin diili: minä harjoittelen sietämään kritiikkiä, pyytämään anteeksi heti ja toinen harjoittelee säätelemään vihaansa, ottamaan happea ennen kuin sanoo rumasti tai kiehuu yli. Molemmat siis työstää sitä, että suhteessa saa tuntea ja tullaan kuulluksi. Sillä jos aina riidellään samoista asioista ja riidoissa rikotaan rajoja, ei se välttämättä ole suhdetta rakentavaa ja vie kovin pitkälle.
Minusta on pohtimisen arvoinen asia, saako suhteessa itse tuntea kaikki tunteet? Entä antaako itse toisen tuntea tunteita, vai hyökkääkö helposti takaisin? Koen, että on tärkeää itse voida kokea kaikki tunteet, etenkin kun olen välillä huono sallimaan itselle tunteiden tuntemisen. Samalla tavalla toinen voi kokea tukehtuvansa, jos hänet aina hiljennetään.
Eteeni sattui tulemaan postaus edesmenneestä rauhanmunkista, joka on kirjoittanut teoksen nimeltä ANGER. Siinä hän opastaa toimimaan vihan kanssa näin suhteessa:
- Olen vihainen ja haluan, että tiedät sen.
- Teen koko ajan parhaani, etten syyttelisi ketään, sinua tai itseäni.
- Voitko auttaa minua?
Tämä on nykyään se miten itse sanoitan vihani. ”Oon pahalla päällä, en sinun takia, auta mua”.
Jos viha on liian vaikea tunne käsiteltäväksi, se voi peittyä myös muiden tunteiden alle, häpeän, ylpeyden, apatian jne. Vihan alla on usein myös iso suru, sitä kun miettii, niin usein tunnen empatiaa jostain vihaisesta ihmisestä. Samoin kun muut tunteet, myös viha voi periytyä sukuketjuilta. Viha kertoo, että meidän rajoja on rikottu eikä välttämättä ole pystynyt antamaan anteeksi, etenkin jos niitä on rikottu toistuvasti. Viha on varmasti yhtä arvokas tunne käsiteltäväksi kuin mikä tahansa muukin tunne. Jos kehossa ja mielessä tuntuu kauan kestänyt viha, ajattelen, että olisi hyvä tutustua siihen, jotta se vapautuisi kehosta pois. Loppujen lopuksi, jos jumittaa johonkin tunteeseen vuosikausiksi, elämä voisi luultavasti tuntua paremmaltakin. Tuntuu, että me paljon pelätään vihaa ja etenkin tytöt opetetaan kilteiksi. Kiltti, eikä koskaan vihainen. Sitten viha pakkautuu meihin sisälle, kunnes kiehuu yli. Siksi on niin tärkeää, että saa tilaa itseltään ja toiselta kokea myös vihan tunnetta. Se tuo harmoniaa omaan elämään, ja myös parisuhteeseen, kun antaa tunteiden tulla ja mennä, eikä patoa niitä sisälle räjähdystä odottamaan.
Uskallatko olla vihainen? Annatko tilaa vihalle? Miten suhtaudut toisen ihmisen vihaan? Osaatko päästää vihasta irti ja antaa anteeksi? Mitä rajojasi on rikottu? Miten toivoisit itseäsi jatkossa kohdeltavan? Mikä lohduttaisi sinua vihassasi?
Miten siinä omassa arkisessa vihassa sitten kävikään? Kun itse sain käännettyä vihan suruksi, jotenkin sukelsin sinne oikeaan tunteeseen, tuli mieheni minua lohduttamaan: ”kaikki tunteet menee ohi” ja ”huomenna on uusi päivä”. Ja seuraava päivä olikin jo aurinkoisempi.